Mist sä tuut?

Tää postausidea on pyörinyt mulla mielessä jo tosi pitkään. Ja tänään viimeeksi sen aihe nousi taas pinnalle. Tiedätkö kuinka uusia ihmisiä tavatessa yleensä kysytään että "Mist sä tuut?" Ihmisten alkuperää kysytään usein varsinkin silloin, kun murre ei mätsää sen hetkiseen asuinpaikkaan. Toisen puheesta kuulee, että tää tyyppi ei ainakaan oo kotoisin täältä.

Mun taustoista on ekan kerran kysytty varmaan silloin kun oltiin muutettu Lappeenrantaan. "Mä ja sä" särähtää varmasti eteläkarjalaiseen korvaan ja aina uusia koulukavereita tavatessa tuli mun taustat puheeksi. Usein jätin mainitsematta syntymäkaupunkini Kotkan ja ilmoitin olevani Espoosta, josta oltiin juuri Lappeenrantaan muutettu. Koin olevani enemmän espoolainen kuin kotkalainen, olinhan asunut muutaman vuoden enemmän pk-seudulla ja identiteettini oli varmasti kasvanut enemmän siellä asuessani.

Mun taustat tuli aina välillä esille mitä kummallisimmissa asioissa. Jossain vaiheessa kavereiden kanssa viestitellessä käytin aina "mä" sijasta "mie", mutta kotipaikkarakkaana vaihdoin jossain vaiheessa senkin väkisin takaisin mä-sanaan. Koin sen olevan kuitenkin enemmän mua. En halunnut myöskään ylioppilaslakkia ostaessani valita eteläkarjalaista puna-mustaa lakin sisustaa, vaan valitsin neutraalin suomalaisen sinivalkoisen. Kieltäydyin myös laulamasta "Karjalaisten laulua" lakituksessa, sillä sen lisäksi etten osannut sanoja, halusin osoittaa että minähän en ole täältä kotoisin.

Ekan kerran mun kokemusta omasta taustastani horjutettiin mun muutettua Joensuuhun. Ekaa kertaa elämässäni taisin sanoa olevani kotoisin Lappeenrannasta. Ekaa kertaa elämässäni taisin kokea, että mä olen tosiaan sieltä. Ja ekaa kertaa elämässäni uskalsin myöntää sen. Silloin jo mietin, että onko sillä merkitystä kuka sulta kysyy sun alkuperästä. Tai tarkemmin sanottuna missä asut kun sitä kysytään!

Pakka sekottui entisestään kun musta tuli paluumuuttaja ja muutettiin Petjan kanssa mun synnyinkaupunkiin Kotkaan. Ekaa kertaa ikinä mun maantieteellinen identiteetti tuntui olevan levällään kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Olin kuullut, että kotkalaiset ovat aika varauksellisia ulkopaikkakuntalaisia kohtaan, joten mikä olisi sen parempi kuin kertoa alunperin syntyneensä Kotkassa. Kuitenkin moni tarttuu mun murteeseen koska se ei kuulosta kotkalaiselta. Silloin kerron olevani Lappeenrannasta. Ja nyt uuden työn aloittaessani kirjoitin suoraan henkilöesittelyyni olevani sieltä.

Espoota tai Joensuuta en mainitse enää kuin sellaisissa tapauksissa, joissa puhun niistä ajoista kuin olen näissä kaupungeissa asunut. Esimerkiksi jos kerron tehneeni markkinointihommia Joensuussa tai kerron ala-asteajoistani Espoossa. Muuten oma identiteettini on linkittynyt nykyään vahvasti Etelä-Karjalaan. Muutama päivä sitten laskettiinkin, että olen asunut isoimman osan elämästäni siellä. Mun perhe ja suurin osa kavereistakin on siellä. Ja viime viikolla sain kuulla, että mun murteesta kuulee että oon Lappeenrannasta. Vaikka en edes sano "Mie"!!

Ehkä osa maantieteellisen identiteetin muodostumista on kiinni iästä. Pitää tuntea itsensä ja taustansa. Olla sinutkin ehkä itsensä kanssa. Varmasti meillä, jotka ovat asuneet monessa eri paikassa, identiteetin muodostumiseen menee kauemmin kuin muilla. Olen kuitenkin iloinen, että voin nykyään myöntää rohkeasti olevani Lappeenrannasta. Ja jos osaisin "Karjalaisten laulun" sanat, voisin jopa luikauttaa muutaman säkeen.

2018 olennaiset!

Meinasin ensin etten tee koostepostausta viime vuodesta, mutta bongasin MeNaiset-lehdestä kivan kysymyspläjäyksen otsikolla "Olennaiset". Joten käydäänpä pikaisesti läpi mun viime vuosi!

​

Tän taulun alla, sohvatyynyihin nojaillen on hyvä rentoutua.

Mitä hyvinvointi on mulle?

Mitä vanhemmaksi tuun, sitä enemmän oon kiinnostunut hyvinvoinnista. Tai en tiedä liittyykö se ikään juuri mitenkään, jos ei lasketa sitä, että lihakset ei pysy ihan yhtä vetreinä venyttelemättä kuin lapsena. Tän pimeän kauden aikana oma hyvinvointi on vain korostunut. Jottei kaamosmasennus iskisi, niin olen panostanut niihin asioihin, mitkä tekee mut iloiseksi.

Tuetaan yhdessä rintasyöpätutkimusta

Hyvää Roosa Nauha -päivää kaikille!

Kukaan ei varmaan ole välttynyt tässä kuussa tai varsinkaan tänään Roosa Nauha -kampanjoinnilta. Itsehän olen kunnolla herännyt osallistumaan kampanjaan vasta viime vuonna ja tänä vuonna olen koittanut ottaa keräykseen osaa monilla eri tavoilla.

Syksyn uusia alkuja

Syksyllä tekee mieli aina tehdä jotain uutta. Ostaa uusia vaatteita, aloittaa uudessa työpaikassa, keksiä jokin uusi harrastus. Koululaiset palaa lomilta uudelle luokka-asteelle ja luontokin muuttuu täysin. Ja tänä syksynä mulla ei ollut oikeestaan mitään uutta edessä, mutta tarkemmin ajateltuani huomasin aloittaneeni vaikka mitä uutta.

Mitä tehdä kun ahdistaa?

Ei, en pysty tähän. En halua mennä. En halua tehdä. Miten pääsen tästä tilanteesta? Onko ihan pakko? Mitä jos ne nauraa mulle?

Kaikkeenhan pystyy kun vain on tarpeeksi uskoa.

Kuulostaa joidenkin korvaan turhalta mietiskelyltä. Kaikkeenhan pystyy kun vain on tarpeeksi uskoa. Mutta mitä jos sun mieles on sua vastaan? Mitä jos se sanoo sulle, että sä et pysty siihen?

Iskä!

Halusin julkaista iskän kunniaksi kanssa yhden postauksen, mutta en kerinnyt isänpäivänä koneelle. Ajattelin jakaa sen kuitenkin vielä nyt pari päivää myöhemmin, sillä onhan isä tärkeä vuoden jokaisena päivänä.

Isin pieni prinsessa<3

Kuvittelen metsää ilman puita, jokea ilman virtaa, elämää ilman sinua, en pysty.

Kortti veteraanille

Mä olen aikalailla mainosten uhri, mutta musta tässä kohtaa se ei haittaa.

Joku varmaan tietääkin, että luen kaikki ilmaisjakelut mitä meille tulee ja bongasinkin taas tänäkin vuonna Postisesta mainoksen Kortti veteraanille -kampanjasta. Tarkoituksena on kirjoittaa kiitos veteraanille korttiin ja lähettää se Postille, joka jakaa sen itsenäisyyspäivänä maamme veteraaneille.

Ja koska harrastin aiemmin postcrossingia (nyttemmin jäänyt), niin mulla kaapit "pursuilee" postikortteja, -merkkejä ja kirjekuoria. Joten eipä tarvinnut panostaa juuri kuin tekstiin.

Eli ei kun kaikki kirjoittamaan kortteja. Kortteja voi lähettää 16.11. saakka.

Somekiusaaminen

Olen muutamassa Facebook-ryhmässä törmännyt ihan järkyttävään somekiusaamiseen. Olen viime vuosien aikana lukenut joistain blogeista, kuinka anonyymit lukijat kirjoittelevat sopimattomia asioita ja oikeastaan kiusaavat bloggaajaa. Itse olen koko kuusi vuotisen "blogiurani" aikana saanut vain yhden vähän ikävämmän kommentin, ja senkin luokittelin vain päivittelyksi - en kiusaamiseksi. 

Nykyään kiusaaminen on näköjään siirtynyt Facebook-ryhmiin, jossa kiusaaminen tapahtuu kuitenkin omalla nimellä. Muistan kyllä itsekin saaneeni muutaman ilkeän kommentin omiin Facebook-kuviini tai päivityksiini, mutta aika nopeasti nämä "kaverit" ovat poistuneet mun listoilta. 

Olen Facebookissa muutamassa naisvaltaisessa ryhmässä, jossa tehdään aloituksia ihmisten löytämiseksi tai vain keskustellaakseen ylipäätään naisten asioista. Olen huomannut monessa ketjussa, kuinka aloittaja joukkolynkataan muiden ryhmäläisten toimesta, vaikka hän olisi selittänyt tilanteensa ja asiansa kuinka hyvin.

En ymmärrä sitä, että monen eri ihmisen pitää samasta asiasta huomauttaa kirjoittajaa tai puuttua asioihin, jotka eivät suoranaisesti liity aiheeseen.

Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään!

Kaikista pahin case, johon olen törmännyt on ollut somea kohahduttanut NSB-tapaus (Nordic Style and Beauty -ryhmä), jossa erikoiset ryhmän/yrityksen omistajuuskiistat alkoivat valua ryhmäläisten nähtäväksi ja tapaus on paisunut nyt jopa niin, että sitä puidaan omistajien toimesta muissakin ryhmissä.

Itse poistuin NSB-ryhmästä, sillä koko touhu alkoi vaikuttaa epäilyttävältä enkä halunnut osallistua omistajien kiistoihin. Minusta on vain huvittavaa, että nyt tapaus tosissaan julkaistiin toiseen Fb-ryhmään screenshotteineen päivineen ja sama joukkolynkkaaminen muiden ryhmäläisten puolesta jatkuu. Puolesta sekä vastaan.

Osa ei haluaisi nähdä koko riitelyä enää ollenkaan (niinkuin minäkään) ja osa tuntuu vain syttyvän muiden riitojen selvittelyistä. En myöskään ymmärrä näissä tapauksissa sitä, että haukutaan toisia, vain koska he ovat eri mieltä tai eivät usko mitä heille yritetään syöttää.

Kaikista kauheinta mun mielestä on se, että tätä haukkumista puolustetaan sillä, että se tehdään omalla nimellä ja että somekiusaaminen ei ole yhtä vahingollista kuin fyysinen kiusaaminen. Ja tähän syyllistyy sekä nuoret että aikuiset ihmiset. 

Minusta ei voida vähätellä somekiusaamisen haittoja, sillä kyllähän ne vaikuttavat kiusattavaan. Jotkut eivät uskalla mennä kouluun, sillä heidän kiusaajat käy samaa koulua. Osasta tuntuu ettei heillä ole yhtään kavereita ja monet ovat jopa päätyneet lopullisiin ratkaisuihin.

Minusta olisi hienoa keskustella asioista Facebook-ryhmissä ilman pelkoa siitä, että sinut tuomitaan kommenttiesi tai mielipiteitesi perusteella. Aina saa minusta argumentoida vastaan, mutta joukkolynkkaus tuntuu varmasti jokaisesta pahalta.

En aio poistua ryhmistä, sillä niissä on minusta paljon hyvääkin, mutta en aio kommenteillani tai tykkäyksilläni tukea tällaisia ketjuja. Minusta on paljon kivempi osallistua mukaviin keskustelunaloituksiin ja kehoitan teitäkin samaan! 

Mikä tekee mut onnelliseksi?

Kaunis elämä -blogin Aino-Kaisa kirjoitti joku aika sitten positiivisuudesta ja haastoi meidät muutkin ajattelemaan arjen positiivisia ajatuksia. Itse ajattelin, tässä bussissa istuessani ja matkatessa kohti mökkiä, kirjoitella teille pari riviä aiheesta mun näkökulmasta.

Mua kuvaillaan usein ulkopuolisten toimesta rauhalliseksi ja iloiseksi. Oon myös kuullut, että tartutan helposti iloisuuden muihinkin. Oon omasta mielestäni iloinen, yleensä myös positiivinen ja tällä hetkellä onnellinen.

Tajusin tässä bussissa istuessani, että postaukseen suunnittelemani kuvat ovat tietokoneella kotona. Way to go!

Mussa on myös se negatiivinen ja ehkä vähän myrtsi puoli, mutta niinhän se on jokaisella. Eikä se onneksi nosta päätään kuin silloin tällöin. Esimerkiksi eilen frisbee golf -radalla, kun vieläkään se kiekko ei tahdo lentää sinne minne haluan.

Mua on nykyään alkanut häiritsemään jossain määrin ihmisten negatiivisuus, sillä uskon että niin positiivisuus kuin negatiivisuuskin on helposti tartutettavissa muihin. Ja huomaan, että itsekin imen helposti muista näitä tuntemuksia.

Yritän kuitenkin mahdollisuuksien mukaan pysyä aina positiivisena. Joskus siihen tarvitaan vähän apua, kuten itsetäytettävä onnellisuus-taulukko bujossa tai rohkaiseva quote kehyksissä hyllyn päällä. Mitkä asiat mut tällä hetkellä tekee onnelliseksi?

- Juhannus mökillä.

- Perhe ja sukulaiset, viime viikonlopun synttärit oli niiiin kivat.

- Auringonpaiste. Silloin harvoin kun sitä näin juhannuksena näkyy. 

- Uudet Mary Kayn ihonhoitotuotteet ja alkava konsultin työ. Ja jo nyt parantunut ihon kunto.

- Toisen tekemä aamupala. Tai iltapala. 

- Kesä ja kukkaset. Vihreä luonto on niin kaunis.

- Kaverit. Muutamat kesäjuhlat tulossa joita odotan kovasti. Pääsen viettämään kunnolla aikaa kavereiden kanssa.

- Lähestyvä muutto. Asutaan nyt ensimmäisessä yhteisessä asunnossa, mutta tästä tulee meidän eka yhteinen muutto. Oon innoissaan myös uudesta kaupungista. 

- How I met your Mother -sarjan seuraaminen iltaisin kullan kainalossa. 

- Musta hammastahna. Yeah, seriously!

Mukavaa juhannusta kaikille! 😊

25 vuotta ja ikäkriisi

Tämän viikon perjantaina olen neljäsosavuosisadan vanha. Lähempänä 30 kuin 20 vuotta. Oikeasti aikuinen. 25-vuotias. Ja minulla on tietynlainen ikäkriisi menossa.

Yläasteen lopussa tai lukion alussa muistan miettineeni että haluan ensimmäisen lapsen noin 24-vuotiaana. Meidän äiti on ollut 26, kun minä esikoisena synnyin ja minusta se oli hirveän vanhana. Jälkikäteen ajateltuna meidän äiti oli minun ikäisenä jo naimisissa. Olenkohan arvellut 25-vuotiaat liian aikuisiksi silloin aikoinaan? Ei minusta tunnu nimittäin hirveän vanhalle. Oikeastaan ei kauhean paljon vanhemmalle kuin 22-vuotiaanakaan.

1-vuotis syntymäpäivä

Toisaalta minun ikäiset ovat vasta nyt ruvenneet menemään naimisiin. Lapsia kuitenkin on suht samanikäisille siunaantunut jo parin vuoden ajan. Oma elämäntilanteeni ei kuitenkaan vielä huuda kumpaakaan, eihän meillä ole vielä vuottakaan seurustelua takana. Silti tulee miettineeksi, että olenko kuitekaan saavuttanut tarpeeksi ikävuosiini nähden.

7-vuotis synttärit

Luin keskustelupalstoja eilen illalla ja etsin kohtalotovereita. Huomasin, että moni kamppailee samojen ajatusten kanssa. Ihan kuin meille olisi syötetty sellainen oletus, että 25-vuotiaana pitäisi olla perhe, oma talo, ammatti, unelmien työ, auto ja pari koiraa. Ja en väitä ettei joillain olisikin. Mutta luodaanko tuolla jossain paineita siitä, että jos et ole näitä hankinnut (ainakaan suurimmaksi osaksi) niin et ole menestynyt. Tai ainakin 25-vuotiaana pitäisi jo miettiä, että sinulla on enää viisi vuotta aikaa saavuttaa ne. Onko 25 niin lähellä kolmeakymppiä että iskee kriisi?

Löysin eräältä keskustelupalstalta tämän:

Loppujen lopuksi suurimman osan elämä rakentuu samoista palikoista. Ei sillä ole väliä missä järjestyksessä ne pinoaa.

Kakunleikkuu 9-vuotiaana

Mihin meillä nuorilla on niin kiire? Ihmisillä tuntuu muutenkin olevan koko ajan kiire kaikkialle. Aikaa on olevinaan liian vähän. Vai onko meillä liikaa asioita, joita haluaisi tehdä? Ja ikään kuin pitäisi olla tehtynä. Onko elämä liian rajallinen aika sille kaikelle mitä haluamme tehdä täällä ollessamme?

Ei niillä kolmekymppisillä ollut välttämättä ennenkään autot ja asuntolainat hankittuna. Mutta miksi tuntuu, että tässä maailman ajassa kaikki pitää olla jo hankittuna siihen mennessä? Mitäs me meinasimme tehdä sitten loppuelämän? Vai onko tarkoituksena tehdä kaikki mahdollinen pois alta jos poistuukin tästä ajasta ennen aikojaan?

2003 täytin 11 vuotta

 Mistä mun ikäkriisi sitten koostuu? Ulkonäköpaineita minulla on joo välillä mutta ne eivät oikeastaan liity ikään. Yleensä minua kun luullaan nuoremmaksi kuin olen. Viime kesänä huomasin omaavani kunnon naururypyt silmien ympärillä, mutta vuodessa niihin on hyvin kerennyt tottua. Nehän on vaan elämän matkamuistoja. 

Mitä sitten niihin saavutuksiin tulee, niin päällisin puolin olen omaan tilanteeseeni tyytyväinen. Mulla on ammatti, ihana avomies, katto pään päällä ja auto, jolla ajaa. En tiedä kuitenkaan olenko ihan oikealla alalla koska mua kiinnostaa niin moni asia ja oon aika monessa asiassa myös hyvä. Enkä ole tällä hetkellä myöskään töissä. Ja jotenkin tuntuu, että jostain ulkopuolelta tulee jonkinlainen paine siihen mitä tulee perheasioihin. Ei kuitenkaan omasta lähipiiristä, ehkä yhteiskunnasta.

18-vuotiaana siskon kanssa

Välillä ikäkriisi loistaa poissaolollaan. Mietin voinko muuttaa palvelutaloon ja jutella mummojen ja pappojen kanssa sodasta kaiket päivät. Välillä tekisi mieli kuitenkin repäistä: muuttaa ulkomaille, opiskella baarimikoksi, surffata ja hypätä benjihypyn. Ja oikeasti en kyllä halua tehdä mitään noista! En oikestaan tunne itseäni enää kovin nuoreksi, mutten myöskään hirvän vanhaksi.

Ehkä loppujen lopuksi kaikki on nyt siis hyvin! Pitäisi osata vaan nautiskella vielä kun on nuori - niin ne siellä keskustelupalstoilla kirjoittivat. Koska lopulta aina kuitenkin haikaillaan menneitä. Mut kivempi niiden aikojen perään on haikailla, jos ne ovat olleet merkityksellisiä ja täynnä elämää. Oli sitten asuntolaina, lapsia, puoliso tai ei mitään näistä.

2 vuotta sitten Halkosaaressa ihastelemassa auringonpaisteen vaihtumista myrskyksi

Sosiaalisesti ahdistunut?

Tämä tapahtui muutama viikko sitten. Matkustin lauantaiaamuna Joensuusta Lappeenrantaan, sillä tiedossa oli syntymäpäivien täytteinen päivä. Kävelin asemalta kaverini luokse moikkaamaan häntä ja kummipoikaani. Siirryin muutaman tunnin päästä heidän kanssaan toisen ystäväni tyttären ensimmäisille syntymäpäiville. Kaikki paikalla olleet olivat kavereitani tai hyviä tuttujani.

Meitä oli noin kymmenen henkeä.

Muutaman tunnin kuluttua siirryimme kolmannen kaverini syntymäpäiville. Kaikki paikalla olleet olivat kavereitani tai hyviä tuttujani, muutamaa uutta kasvoa lukuunottamatta. Porukkaa oli suunnilleen saman verran kuin ensimmäisissä juhlissa. 

Molemmissa juhlissa minulla oli erittäin mukavaa. Tapasin muutamia sellaisia kavereitani, joita en ollut nähnyt kuukausiin. Muutaman tunnin kuluttua siirryin poikaystäväni siskolle viettämään iltaa.

Meitä oli neljä. Pelattiin Party Aliasta, syötiin pitsaa ja katsottiin salibandya. Aliaksen jälkeen uuvahdin. Jatkoimme Petjan kanssa muutaman tunnin päästä vielä keskustaan.

Baarissa näin ystäviäni ja paljon poikaystäväni kavereita, joita en ollut ennen tavannut. Koko illan minulla oli todella hauskaa.

Seuraavana aamuna olo oli oikeastaan vain väsynyt. Söin poikaystäväni vanhempien luona aamiaista. Siirryin olohuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Petja seurasi perästä. Myöhemmin myös kaikki muut. En jaksanut keskustella. Olisin halunnut olla vain hiljaa. Yksin. Koin että oli pakko päästä kotiin vain olemaan. Hiljaa. Ja yksin.

Olin väsynyt sosiaalisuuteen. Soitinkin yhdelle kaverilleni ja kysyin että voiko olla liian sosiaalinen. Olinko uuvuttanut itseni juoksemalla paikasta toiseen? Vaikka koko päivän minulla oli ollut hauskaa, koin nyt vain uupumusta. Teki mieli ehkä vähän itkeäkin. 

Mainitsinkin aiemmassa Hygge-postauksessa olevani introvertti. Viihdyn hyvin yksinäni tai pienessä porukassa. Isossa porukassa, jossa kaikki ovat tuttujani, ei myöskään ole ahdistavaa olla, mutta saatan olla hiljaisempi kuin ystäväni kanssa kahden kesken. Tykkään ollaa ystävieni kanssa, mutta liiallinen sosiaalisuus on minulle näköjään suht uuvuttavaa. Jopa kuluttavaa.

Sosiaalinen kanssakäyminen etenkin suurissa joukoissa ei ole hänelle (introvertille) mieluisaa.
- Marja Kasanen: Introvertti ei sovi ajan muottiin

Mitä opimme tästä? Jatkossa en niputa samalla päivälle liikaa sosiaalisia kanssakäymisiä. En ainakaan, jos minulla ei ole siinä välissä aikaa ottaa itselleni. Ja jos en olisi lukenut Hyggeä, en olisi todennäköisesti ymmärtänyt mistä tämä johtui. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta. Rohkaisen jokaista tutkiskelemaan itseään, jotta voi tunnistaa itsessään omia vastaavia piirteitään. On nimittäin vaikeaa ymmärtää itseään, jos ei tajua mistä käytöksemme johtuu!