Tämän viikon perjantaina olen neljäsosavuosisadan vanha. Lähempänä 30 kuin 20 vuotta. Oikeasti aikuinen. 25-vuotias. Ja minulla on tietynlainen ikäkriisi menossa.
Yläasteen lopussa tai lukion alussa muistan miettineeni että haluan ensimmäisen lapsen noin 24-vuotiaana. Meidän äiti on ollut 26, kun minä esikoisena synnyin ja minusta se oli hirveän vanhana. Jälkikäteen ajateltuna meidän äiti oli minun ikäisenä jo naimisissa. Olenkohan arvellut 25-vuotiaat liian aikuisiksi silloin aikoinaan? Ei minusta tunnu nimittäin hirveän vanhalle. Oikeastaan ei kauhean paljon vanhemmalle kuin 22-vuotiaanakaan.
Toisaalta minun ikäiset ovat vasta nyt ruvenneet menemään naimisiin. Lapsia kuitenkin on suht samanikäisille siunaantunut jo parin vuoden ajan. Oma elämäntilanteeni ei kuitenkaan vielä huuda kumpaakaan, eihän meillä ole vielä vuottakaan seurustelua takana. Silti tulee miettineeksi, että olenko kuitekaan saavuttanut tarpeeksi ikävuosiini nähden.
Luin keskustelupalstoja eilen illalla ja etsin kohtalotovereita. Huomasin, että moni kamppailee samojen ajatusten kanssa. Ihan kuin meille olisi syötetty sellainen oletus, että 25-vuotiaana pitäisi olla perhe, oma talo, ammatti, unelmien työ, auto ja pari koiraa. Ja en väitä ettei joillain olisikin. Mutta luodaanko tuolla jossain paineita siitä, että jos et ole näitä hankinnut (ainakaan suurimmaksi osaksi) niin et ole menestynyt. Tai ainakin 25-vuotiaana pitäisi jo miettiä, että sinulla on enää viisi vuotta aikaa saavuttaa ne. Onko 25 niin lähellä kolmeakymppiä että iskee kriisi?
Löysin eräältä keskustelupalstalta tämän:
Loppujen lopuksi suurimman osan elämä rakentuu samoista palikoista. Ei sillä ole väliä missä järjestyksessä ne pinoaa.
Mihin meillä nuorilla on niin kiire? Ihmisillä tuntuu muutenkin olevan koko ajan kiire kaikkialle. Aikaa on olevinaan liian vähän. Vai onko meillä liikaa asioita, joita haluaisi tehdä? Ja ikään kuin pitäisi olla tehtynä. Onko elämä liian rajallinen aika sille kaikelle mitä haluamme tehdä täällä ollessamme?
Ei niillä kolmekymppisillä ollut välttämättä ennenkään autot ja asuntolainat hankittuna. Mutta miksi tuntuu, että tässä maailman ajassa kaikki pitää olla jo hankittuna siihen mennessä? Mitäs me meinasimme tehdä sitten loppuelämän? Vai onko tarkoituksena tehdä kaikki mahdollinen pois alta jos poistuukin tästä ajasta ennen aikojaan?
Mistä mun ikäkriisi sitten koostuu? Ulkonäköpaineita minulla on joo välillä mutta ne eivät oikeastaan liity ikään. Yleensä minua kun luullaan nuoremmaksi kuin olen. Viime kesänä huomasin omaavani kunnon naururypyt silmien ympärillä, mutta vuodessa niihin on hyvin kerennyt tottua. Nehän on vaan elämän matkamuistoja.
Mitä sitten niihin saavutuksiin tulee, niin päällisin puolin olen omaan tilanteeseeni tyytyväinen. Mulla on ammatti, ihana avomies, katto pään päällä ja auto, jolla ajaa. En tiedä kuitenkaan olenko ihan oikealla alalla koska mua kiinnostaa niin moni asia ja oon aika monessa asiassa myös hyvä. Enkä ole tällä hetkellä myöskään töissä. Ja jotenkin tuntuu, että jostain ulkopuolelta tulee jonkinlainen paine siihen mitä tulee perheasioihin. Ei kuitenkaan omasta lähipiiristä, ehkä yhteiskunnasta.
Välillä ikäkriisi loistaa poissaolollaan. Mietin voinko muuttaa palvelutaloon ja jutella mummojen ja pappojen kanssa sodasta kaiket päivät. Välillä tekisi mieli kuitenkin repäistä: muuttaa ulkomaille, opiskella baarimikoksi, surffata ja hypätä benjihypyn. Ja oikeasti en kyllä halua tehdä mitään noista! En oikestaan tunne itseäni enää kovin nuoreksi, mutten myöskään hirvän vanhaksi.
Ehkä loppujen lopuksi kaikki on nyt siis hyvin! Pitäisi osata vaan nautiskella vielä kun on nuori - niin ne siellä keskustelupalstoilla kirjoittivat. Koska lopulta aina kuitenkin haikaillaan menneitä. Mut kivempi niiden aikojen perään on haikailla, jos ne ovat olleet merkityksellisiä ja täynnä elämää. Oli sitten asuntolaina, lapsia, puoliso tai ei mitään näistä.
Ei kommentteja
Iso kiitos kommentistasi! <3