Kun ei vaan jaksa..

Kaikki varmaan tietää tän tunteen aamuisin, kun kello soi ja ei millään jaksaisi nousta ylös. Tai kun pitäisi heti ensimmäisenä mennä suihkuun, mutta ei vaan huvita. Ja hiukset sojottavat joka suuntaan, mutta niille ei vain jaksa tehdä mitään. Ja kun silmäpussit ovat tummat kuin pandakarhulla, mutta ei jaksa meikata. Tai kun pitäisi päättää mitä laittaa kouluun/töihin päälle, ja vaatekaapista ei löydy mitään tai ei vaan jaksa välittää. Sitten tulee laitettua päälle mitä ensimmäiseksi vaan löytää. Ja kun kello lyö "nyt-pitäisi-lähteä", tekisi mieli valua takaisin sängyn pohjalle nukkumaan. Tai vaikka tehdä jotain muuta ns. hyödyllistä. Ja kun pomo tulee aamulla antamaan ohjeita päivälle, tekisi mieli vain näyttää keskaria ja uppoutua internetin maailmaan. Ja kun opettaja antaa uudet kotiläksyt, niin tekisi mieli repiä kirja kappaleiksi ja lopettaa koulunkäynti. Tai se tunne, kun tulet kotiin ja pitäisi keksiä mitä tänään syötäisiin. Ja jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Tai kun pitäisi treenata, tekisi mieli jäädä sohvalle lojumaan ja katsoa tv:tä. Ja kynnet näyttävät hirveiltä, muttei niitä jaksa lakata. Siinä menee liikaa aikaa. Senkin ajan käyttää Pinterestin, Instagramin ja Facebookin selailuun.

Mutta miksi välillä tulee tunne, ettei näistä jaksa tehdä mitään. Välillä taas aamurutiinit tuntuvat lastenleikiltä, mutta töihin päästyä mikään ei enää kiinnosta. Onko oikeesti kyse siitä, ettei asiat enää kiinnosta pätkän vertaa vai olenkohan masentunut? Olenko sairas? Liikunko liian vähän ja nukunko huonosti? Syönkö ihan väärin?

Mulla oli pienimuotoinen burn-out lukion abikeväänä. Tai sanon sitä burn-outiksi, koska mulle se oli sitä. Sain juuri ja juuri tsempattua kirjotuksiin. Fysiikan kirjotin ylimääräsenä, joten siihen uskalsin lukea vähemmän kuin muihin ja B:hän sieltä napsahti. Kun kirjotukset oli ohi, olin aivan puhki. Makasin päivät pitkät sohvalla ja tuijotin telkkaria. Mulla oli muutama kurssi vielä käymättä, toisesta vain onneksi koe ja senkin pääsin hädin tuskin läpi. Olin myös hakenut kouluun ja pääsykokeiden aika tuli vauhdilla eteen. En jaksanut niihinkään panostaa, onneksi pääsin sentään sisään.

Viime syksynä olin toimitusjohtajana luokkamme yrityksessä. En ollut ajatellut miten paljon työtä ja stressiä se lopulta voisi aiheuttaa ja yritin tehdä myös montaa projektia samaan aikaan. Heti tämän kevään alussa luovutin paikkani seuraavalle, tuntui että nyt pääsen stressistä enkä pala loppuun niinkuin abivuonna. Sitten keksin Blogimessut. Aloimme järjestää niitä, minä tietysti innokkaimpana ja asiasta eniten tietävänä toimin projektipäällikkönä. Projektiryhmä oli innoissaan, tuntui että tästä tulee suuri juttu ja pystymme mihin vaan. Sitten tuli huhtikuu ja todellisuus iski, oltiin myöhässä aikataulusta ja minä projektipäällikkönä olin vastuussa. Putosin pohjalle. Itkin muutamana päivänä koulussa, tuntui että olin pettänyt ryhmäni enkä pystynyt enää pitämään lankoja käsissäni niinkuin projektipäällikön pitäisi. Nyt on toukokuu, ja olen enemmän ja enemmän sitä mieltä ettei tästä enää tule mitään. Kuinka sellainen projektipäällikkö voi innostaa enää muita tekemään hommia.

Kaiken lisäksi tuntuu että mun keho ei enää kestä, se alkoi temppuilla ja oon aika varma että se johtuu tästä stressistä. Yhen viikon yritin tehä vähemmän hommia, ja sillon se autto. Kaikki oli taas hyvin. Tänään lähettiin koulusta ja yhtäkkiä iski lamaannuttava tunne. En jaksanu puhua, kaikkialle sattu, tuntui että oksennan ja halusin vaan levätä. Oon aika varma, että se burn-out iski taas. En malta oottaa kesälomaa, koulussakin tekisi mieli pakoilla projektien tekemistä ja mielummin selailla netistä kaikkea kivaa. Urheilu on jäänyt pahasti, vaikka yritän nyt kovasti etsiä ihmisiä, kuvia ja tekstejä, jotka motivoi. Oon pitänyt itestäni niin huonosti huolta. Usein oon istunu koulun jälkeen koko loppupäivän sohvalla tekemättä mitään. En oo jaksanut päivittää blogia ja kavereitakaan en ole hirveesti nähnyt. Välillä on tullut syötyä tosi huonosti ja oon päästäny tän kämpänkin ihan räjähdyskuntoon. Töitäkin vähensin, kun en jaksanut sinne enää raahautua.

Nyt mulla on kuitenkin sellanen fiilis, että pakko tässä on tehdä itselleen ja elämälleen jotain. Oon jo hieman innostunut liikunnasta, sain kynnet lakattua pitkästä aikaa ja ruokaakin ollaa tehty ihan alusta lähtien itse. Ehkä jaksan kohta taas olla se iloinen Anette, joka viettää aikaa kavereittensa kanssa, jaksaa siivota ja olla ihana tyttöystävä. Ehkä jaksan sitten uskoa itseeni ja siihen mitä teen, ja saan vietyä projektinkin kunnolla loppuun.

Halusin kehottaa teitä kaikkia pitämään itsestänne huolta sekä fyysisesti ja henkisesti. Mun mielestä nykymaailmassa on liian helppoa polttaa itsensä loppuun, jos 22-vuotias on tehnyt sen jo kahdesti, melkein kolmesti. Onneksi olen itse joka kerta päässyt jaloilleni. On myös niitä, jotka eivät pääse. Monia perheenäitejä, -isejä, pomoja, rivityöntekijöitä, kavereita, sukulaisia, naisia ja miehiä.. Uskaltakaa kaikki joskus sanoa ei, kun tuntuu siltä että töitä kasaantuu liikaa. Uskaltakaa ottaa lomaa kun sitä tarvitsette. Tehkää niitä asioita, jotka saavat teidät onnellisiksi. Ja ennen kaikkea huolehtikaa itsestänne! :)